Kallon rusahdellessa

Makasin pienessä puistossa kuin käärme lämmittelemässä itseäni kevään ensimmäisissä lämpimissä auringonsäteissä. Alhaalta kuului lasten leikin ääniä. Pääni alkoi haljeta rusahdellen, en niinkään kuullut vaan tunsin rusahtelun joka kuului kalloni sisältä, kalloni luiden vähitellen antaessa paineelle periksi. Mielipuolisuuteni alkoi valua korvistani ulos, ihmettelemään maailmaa. Maailman ihmeteltäväksi. Paine oli ollut liian suuri jo vuosia, ihme, että kalloni oli kestänyt näinkin kauan, mielipuolisuuteni oli kasvanut aikuiseksi ja halusi nyt irtautua minusta. Lapset keinuvat suurisssa kaarissa nauraen, muistin ajan jolloin itsekin sain lohtua keinumisesta. Osaisinpa lentää! Edes nauraa. En osaa, en. Ehkä sitten kun kalloni strutsinmuna on lopullisesti hajalla ja pieni kultainen kananpoika olisi lentänyt kaukaisuuteen, ehkä sitten minäkin voin lentää. Lentää kuin lapsi läpi maailman pehmeyden. Mahani kurni ja vaikeroi. Olin jossain kaukana kotonta, mutta siellä olin ollut aina jopa ollessani kotona, kun vihdoin pääsen tarpeeksi kauaksi kotoa olen vihdoin kotona. Kaukaisuus on kotini. Kaipaan niin kauas ettei edes elämän lotossa voittamani sielu löydä sinne tietään. Muistan miltä tuntuu maata jääkylmällä patjalla hikoillen jäistä hikeä muistan miltä tuntuu täristä horkassa piikkivuoteella muistan miltä tuntuu nähdä kuollut itsensä katosta tiedän miltä tuntuu olla sekaisin point blank, MUISTAN! Vuosia sitten koulupsykologi tutki minut ja totesi mielikuvitukseni olevan psykoottinen, mutta sitähän mielikuvitus aina on, joten mitä hän tiesi mistään? Sieluni tahriintui jo syntymässäni, enkä puhu perisynnistä, en ole uskonut siihen nähtyäni pikkuveljeni. En ole koskaan yrittänyt pestä tahroja sielustani, päin vastoin olen yrittänyt tahria koko sieluni mustaksi, ehkä silloin kukaan ei huomaa yhtä tahraa, tahraa jota en halua muistaa, mutta jota en voi olla muistelematta. Anna anteeksi!