Vaeltelen jälleen kaamokseen pukeutuneena sairaalan kelmeillä käytävillä, ikä ei parantanut lasimieltä kumiseksi, joustavaksi, rikkoutumattomaksi.
Olen siis jälleen kokoamassa palapeliä, jota mielekseni kutsutaan, toistaiseksi ilman liimaa, liimauksen vuoro tulee kunhan palapeli on ratkottu, kunhan kalman ruusuisten kasvojen liljainen hymy jälleen lakkaa viehättämästä.
Selkokielellä:
- Olen sairaalassa, jonne jouduin 4.9.2006, ja viipynen täällä pitkään, blogin päivittely hidastuu siksi aikaa. Viikonlopuksi saanen yhden tekstin lisättyä, edellyttäen että saan pitää ulkoiluluvat.
Niin ja JK, laitoin sinulle SMS:nä osoitteen laitatko sen Mellerin kokoelman tulemaan postissa? Sähköposti ilmoittaa osoitteestasi: no such number, no such zone.
perjantaina, syyskuuta 29
lauantaina, syyskuuta 2
He haluavat meidän olevan hiljaa
Katselen kuinka halkeamat katossa tekevät musiikkia, credo, credo, credo. Täytän mieleni pimeydellä ja annan ajatusteni luikerrella pimeässä Iivanan, rakkaan Iivanan, lailla. Näinä hetkinä en panisi pahakseni Cacuksen käärmeiden puremaa, muodonmuutos olisi tarpeen. Kärsin vieroitusoireista joita he juuri ja juuri pitävät loitolla, mikä vain pitkittää tuskaa, parempi äkkikuolema kuin hidas kärventyminen. Heikkoina hetkinäni kuvittelen olevani taiteilija, kun järki katoaa ilmestyy hulluus paikalle, ja joskus siitä syntyy taidetta. He kysyvät mitä olen vetänyt, kerron heille että olen ottanut kaikkea mitä olen saanut, tai mitä on ollut myynnissä. Lääkitykseni osa ovat diapamit, hienoa; tulella tulta vastaan.
Olen kahlehdittu tähän sairaalaan, jonka sängyt ovat aivan liian kovia ja lakanat huuhdotaan valkoisiksi myrkyllä joka saa ihon kutiamaan. Mutten valita, tajusin heti mikä on kupletin juoni, ei täällä ketään haluta parantaa. Oli addiktiosi mikä tahansa, alkoholi, pillerit, huumeet, he haluavat vain että olet hiljaa ja noudatat sääntöjä. Kun olet tarpeeksi kauan ollut kiltisti lääkärit ja hoitsut kyllästyvät voihkivaan naamaasi, pääset, tai joidenkin tapauksessa joudut, pois. Selitän juopahtaneen joulupukin näköiselle - ja kuuloiselle - lääkärille, jolla on ärsyttävä tapa naksutella sorminiveliään poskeaan vasten, asioita joita hän haluaa kuulla, höpisen lapsuuteni traumoista jotka ovat ja eivät ole totta. Välillä en itsekään tajua milloin keksin tarinoita ja milloin puhun totta, kerron hänelle mitä hän haluaa kuulla.
Olen kulkenut liputta laivoissa, junissa, teillä, varastanut viinaa kylmän mielen lämmikkeeksi, maistellut Hashshashinien lemmittyä kuoleman puutarhassa, mutta olin liian vanha saadakseni jäädä. Polttanut ihottumalle altista ihoani kuumien huorien kanssa naureskellessani, olisin halvalla saanut mikä minä olen tuomitsemaan, itsekin korvausta ottanut, huora mikä huora. Saadakseni olutta nostanut transvestiaalista reittä joka seurasi pulputtaen perässäni kärpäsloukkoomme. En minä ole hurja, en kurja, eivät hekään, pikemminkin me kaikki olemme nurjistaneet itsemme. En huomioi tätä sairaalaa joka ympäröi minut kuin kapalo johon äitini minut pienenä, mutta liian isona kapaloitavaksi, kääri. Olinhan liian villi jo pikkupoikana, minut oli kahlehdittava. Istun tupakkahuoneessa, poltan ketjussa ja tuijotan kuinka kuvajaiseni parta ikkunassa kasvaa. Olen menetettyä sukupolvea, avainkaulalapsi, pullamössöpoika, punkkari, anarkisti, biseksuaali, kapinallinen, juoppo, sekokäyttäjä, maailmanmatkaaja, varastomies, alastonmalli, käsimalli, performanssitaiteilija, sisäänheittäjä, portsari, varas, katutappelija ja -runoilija, mitä väliä? Juon ja pogoon, selvinpäin tylsää, jurrissa tylsempää, diapamia, xanoria, oxepamia, kodeiinia, affea, pilkkua, viinaa, hetken helpottaa. Kitara samplerissa vinkuu kuolemaa, vaahtomuovimaailma, kaikki selvää.
Jostain kumman syystä pääsen pois ennen kuin olen edes kunnon kokopartaa kasvattanut, lupaan palata opiskelujeni pariin vaihtaakseni pääainetta johonkin joka minua kiinnostaa. On helppo luvata, sillä mikään ei kiinnosta minua. Tiesin, että päästyäni pois jatkan matkaa, tällä kertaa yksin, kuulin Caedolta, että Hilaris on tullut uskoon. Minun ei siis enää tarvitse huolehtia hänestä, antaa Jumalan vihdoinkin hoitaa hommansa edes yhden ihmisen kohdalla. Nousen Järvenpään asemalla junaan, en tiedä minne se menee, mutta ei sen väliä, kunhan kulkee poispäin.
Olen kahlehdittu tähän sairaalaan, jonka sängyt ovat aivan liian kovia ja lakanat huuhdotaan valkoisiksi myrkyllä joka saa ihon kutiamaan. Mutten valita, tajusin heti mikä on kupletin juoni, ei täällä ketään haluta parantaa. Oli addiktiosi mikä tahansa, alkoholi, pillerit, huumeet, he haluavat vain että olet hiljaa ja noudatat sääntöjä. Kun olet tarpeeksi kauan ollut kiltisti lääkärit ja hoitsut kyllästyvät voihkivaan naamaasi, pääset, tai joidenkin tapauksessa joudut, pois. Selitän juopahtaneen joulupukin näköiselle - ja kuuloiselle - lääkärille, jolla on ärsyttävä tapa naksutella sorminiveliään poskeaan vasten, asioita joita hän haluaa kuulla, höpisen lapsuuteni traumoista jotka ovat ja eivät ole totta. Välillä en itsekään tajua milloin keksin tarinoita ja milloin puhun totta, kerron hänelle mitä hän haluaa kuulla.
Olen kulkenut liputta laivoissa, junissa, teillä, varastanut viinaa kylmän mielen lämmikkeeksi, maistellut Hashshashinien lemmittyä kuoleman puutarhassa, mutta olin liian vanha saadakseni jäädä. Polttanut ihottumalle altista ihoani kuumien huorien kanssa naureskellessani, olisin halvalla saanut mikä minä olen tuomitsemaan, itsekin korvausta ottanut, huora mikä huora. Saadakseni olutta nostanut transvestiaalista reittä joka seurasi pulputtaen perässäni kärpäsloukkoomme. En minä ole hurja, en kurja, eivät hekään, pikemminkin me kaikki olemme nurjistaneet itsemme. En huomioi tätä sairaalaa joka ympäröi minut kuin kapalo johon äitini minut pienenä, mutta liian isona kapaloitavaksi, kääri. Olinhan liian villi jo pikkupoikana, minut oli kahlehdittava. Istun tupakkahuoneessa, poltan ketjussa ja tuijotan kuinka kuvajaiseni parta ikkunassa kasvaa. Olen menetettyä sukupolvea, avainkaulalapsi, pullamössöpoika, punkkari, anarkisti, biseksuaali, kapinallinen, juoppo, sekokäyttäjä, maailmanmatkaaja, varastomies, alastonmalli, käsimalli, performanssitaiteilija, sisäänheittäjä, portsari, varas, katutappelija ja -runoilija, mitä väliä? Juon ja pogoon, selvinpäin tylsää, jurrissa tylsempää, diapamia, xanoria, oxepamia, kodeiinia, affea, pilkkua, viinaa, hetken helpottaa. Kitara samplerissa vinkuu kuolemaa, vaahtomuovimaailma, kaikki selvää.
Jostain kumman syystä pääsen pois ennen kuin olen edes kunnon kokopartaa kasvattanut, lupaan palata opiskelujeni pariin vaihtaakseni pääainetta johonkin joka minua kiinnostaa. On helppo luvata, sillä mikään ei kiinnosta minua. Tiesin, että päästyäni pois jatkan matkaa, tällä kertaa yksin, kuulin Caedolta, että Hilaris on tullut uskoon. Minun ei siis enää tarvitse huolehtia hänestä, antaa Jumalan vihdoinkin hoitaa hommansa edes yhden ihmisen kohdalla. Nousen Järvenpään asemalla junaan, en tiedä minne se menee, mutta ei sen väliä, kunhan kulkee poispäin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)