Shakkiruudullisessa huoneessa

Heräsin sairaalavuoteelta, tai näin oletin sillä paikassa haisi iljettävän pistävästi desinfiointiaineelle ja vaivalloisesti availlessani silmiäni tunsin kuinka päätäni nostettiin parempaan asentoon. Näin vierelläni sairaanhoitajattaren jonka virkamekon rintataskusta roikkui vanhanaikainen sairaanhoitajan kello, jolla he ottivat kädestäsi pitäen aikaa yrittäessään saada selville vieläkö sydämesi tikitti ja kasvoiko tikityksen tahti heidän pidellessään sinua kädestä. Hän kyseli minulta numeroita. "Ainz, zwei, drai, fier, fünf ja niin edelleen." Sanoin. Päivämäärää kysyttäessä kerroin saksan ja ruotsin sekoituksella, etten ole pitkään aikaan pitänyt kirjaa edes menneistä tai tulevista kuukausista, saatikka sitten päivämääristä. Toinen sairaanhoitaja tuli huoneeseen ja he keskustelivat jotain kiivaasti, ymmärsin sen verran, että paikalle olisi haettava lääkäri. Sitten nukahdin uudelleen.

Heräsin myöhemmin miellyttävän beigessä huoneessa ja jälleen vieressäni oli sairaanhoitaja, tällä kertaa nuorempi versio jolla ei ollut vanhanaikaista hoitsukelloa, ehkä hän ei vielä ollut kohonnut sairaalan hierarkiassa pulssintarkastajan arvoisaan asemaan? Hän painoi tyynyni vieressä olevaa nappulaa. Yritin nousta ylös, mutta hän painoi minut takaisin sänkyyn. "You can not get up yet, you have to wait for a Doctor to examine you." Hän sanoi. Mikäs siinä, makailin mielelläni, yläpuolellani oli kaksi tippapussia, mutten aivan kyennyt näkemään mitä pussien kyljissä luki. Tuskinpa he kuitenkaan aikoivat myrkyttää minut. Hetken päästä, juuri kun oli nukahtamassa uudelleen tuli paikalle lääkäri joka testien lomassa selitti murteellisella englannilla, että minulla oli kallonmurtuma ja olin menettänyt kuulon vasemmasta korvasta. Painoin käteni oikealle korvalle ja totta se oli, en kuullut juuri mitään. Mietin hetken ja lopulta päätin kertoa hänelle olevani narkomaani, sanottuani sen hän vilkaisi minua ilkeästi. Sanoi lähettävänsä laborantin ottamaan kokeita ja myöhemmin hän katsoisi mitä tilanteelleni voisi tehdä ennen takaisin Suomeen lähettämistä. Seuraavina päivinä minua kohdeltiin kylmäkiskoisesti, en tiedä mitä he antoivat minulle, mutta ne pitivät vieroitusoireet poissa. Pari viikkoa myöhemmin, kun aloin kuljeskella pitkin käytäviä siirrettiin minut suljetulle psykiatriselle osastolle muiden hullujen joukkoon odottamaan, että minut karkoitetaan takaisin Suomeen, jonne Hilaris oli jo lähetetty. Huoneessani oli poika joka ei puhunut mitään ymmärtämääni kieltä, hänen saksansakin oli niin murteellinen, että huono saksan taitoni loi välillemme kommunikaatiokatkoksen. Eipä sikäli, hän ei juurikaan puhunut, minä höpisin itsekseni enemmän kuin hän muille potilaille.

Oltuani suljetulla pari viikkoa kävivät he sanomassa, että palauttavat minut Suomeen seuraavalla viikolla. Kuullessani tämän katselin samalla kuinka rakennusmiehet remontoivat kylppäriä, maalasivat sen kauniin keväisen männynkävyn vihreäksi. Se kaipasikin remonttia sen jälkeen kun yksi potilaista yritti siellä tappaa itsensä ruiskuttamalla suoraan suuhunsa vettä letkulla, jotenkin hän onnistui vedellä läträtessään saamaan maalit irtoilemaan. Saavutus sekin. Sillekin taudinkuvalle, jossa henkilö pakonomaisesti juo koko ajan vettä, on oma nimensä. He osaavat antaa nimen kaikelle, mutta mielen korjaaminen onkin toinen juttu. Tapahtuiko se? Joiko hän vettä niin, että maha halkesi? En tiedä mitä pillereitä saan, mutta oloni on samaan aikaan hyvä, sekainen ja sairas. Huoneeni lattia on shakkiruudullinen ja se alkaa ajaa minua uudelleen hulluuden rajan tuolle puolelle, siitä löytyy vain 7 x 8 ruutua, yritä nyt siinä pelata mielessäsi shakkia kun nappuloiden lisäksi on kuviteltava yksi ruudukon rivi. Ehkä ne ajattelevat, että tuijoiteltuani sekopäistä lattiaa tarpeeksi kauan romahdan uudelleen ja alan kertoa kuinka uskovainen isäni pani minua perseeseen lapsena. Pikemminkin kertoisin lapsuuden Oidipaalisesta pakkomielteestä äitiini, joka aina suhtautui minuun kylmäkiskoisesti. Lattia pyörii päässäni. En tiedä, nykyisin en tiedä juuri mitään, aikoinaan tiesin kaiken, tai luulin tietäväni, mikä on aivan sama asia. Olin kaikki kaikessa, tarkkailin maailmaa ulkopuolelta, kunnes Jumala rysähti niskaani. Nykyisin olen compos mentis vain istuessani paskalla aivojani tyhjentämässä. Eräänä aamuna minulle tuodaan vaatteeni, ovat sentään pesseet ne. Minut kuljetetaan poliisiautossa lentokentälle, ja odottelemme kahden poliisin kanssa yksityisessä odotushuoneessa, jossa minulle tarjotaan ällöttävän laihaa teetä. Minut passitetaan lentokoneeseen viimeisenä, kytät häipyvät ja kone lähtee kohti kotimaata, jossa minua odottaa Isäni, seurassaan pari valkotakkia, he vievät minut suoraan Sosiaalisairaalaan katkaisuun, allekirjoitan joitain lappuja ja hetken päästä olen jälleen sairaalahuoneessa tuijoittelemassa kattoon. Tällä kertaa sain pitää omat vaatteeni. Veivät vain vyön ja kaikki tavarat taskustani. Päätäni särkee ja väsyttää, saamani lääkkeet vievät minut jälleen untenmaille. Mitä siitä, viihdyn poissa maailmasta, olenhan suurimman osan elämääni yrittänyt vältellä maailmaa, joka vihaa minua niin, että aina kaatuu päälleni.

Tanssia, verta ja tajuttomuutta

Olimme majoittuneet nuoren, mutta huumeiden kuihduttaman Elvis-fanin, jota kutsuimme Fatumiksi, luokse. Hän antoi meidän asua ja syödä kämpässään ja vastineeksi Hilaris nussi hänen kanssaan, mikä ei kuulemma ollut mitenkään ikävä velvollisuus. Olin jo kauan tiennyt Hilariksen olevan homo, mikä ei pojalle, joka oli nähnyt kuinka hänen isänsä oli ampunut aivonsa pihalle, ollut mitenkään mielialaa kohottava huomio. Tiesin Hilariksen himoitsevan ja ehkä rakastavankin minua, olin ottanut hänet mukaani vain koska uskoin, että hän olisi kuollut nopeasti jos hän olisi jäänyt toisten luo ilman minua. Hän ei osannut sanoa ei, minä olin hänen EI:nsä. Minua Fatum ei yrittänyt lähestyä, mistä olin vain hyvilläni, tiesin hänen pelkäävän minua kuristettuani piri- ja benzopäissäni hänen kultaisennoutajan pentunsa, koiraparka, nyt olen rikkonut kaikkia käskyjä, mutta jos Helvetti on olemassa, olisin joka tapauksessa kuoltuani matkalla Helvetin rauhaan.

Päivisin heidän nussiessaan ja vetäessään kamaa kävelin pitkin katujen mukulakiveystä, katujen joita talojen kattojen rajoissa olevat veistokset vahtivat. Nykyisin vedin kamaa vain sen verran, että pysyin selväjärkisenä, ei narkkari vedä kamaa tullakseen sekavaksi, hän vetää kamaa koska haluaa olla selväjärkinen. Kirjoitin muistiinpanoja, päiväkirjaa, runoja, kuvauksia puista, teistä, taloista, autoista, ihmisistä samalla vimmalla kuin aiemmin olin tunkenut paskaa sisälleni. Kolmena aamuna viikossa, keskiviikkona, perjantaina ja lauantaina, laitoin panttilainaamosta pihistämäni kuparisen herätyskellon soimaan ja heräsin kumean kirkuvaan pirinään ennen viittä. Nousin ylös, kävelin kirkolle istuuduin penkille ja katsoin kuinka pikku revyytyttöni säästä riippumatta tanssi hullua tanssiaan. Jotenkin hänen tanssinsa lohdutti minua. Rakastin häntä kuten teinitytöt rakastavat rocktähteä tai elokuvatähteä, en missään tapauksessa halunnut kohdata hänen todellista olemustaan. Kuvitelmissani hän raivoisasti tanssittuaan palasi omaan pieneen täydelliseen maailmaansa. Ehkä niin olikin, kuka muu kuin omassa päässään elävä tanssisi kirkon jättimäisen oven edessä kolmena päivänä viikossa tasan samaan aikaan aamusta? Joka aamu, minun jo istuessani penkillä hänen tullessaan, hän vilkaisi minua alta kulmien, ja ilmeenkään värähtämättä katseemme kohtasi millisekunnin ajaksi. Sitten hän tanssi ja lauloi. Ja minä istuin ja katsoin ja kirjoitin.

Heräsin meteliin. Nousin ylös ja menin olohuoneeseen, jossa pari isoa kaveria hakkasi Fatumia. En ymmärtänyt heidän saksankielistä tulvaansa. Toinen heistä lähti menemään kohti Hilarista, juoksin hänen taakseen ja potkaisin kaikin voimin hänen polvitaivettaan. Hän kaatui maahan ja minä potkaisin pari kertaa häntä päähän. Kääntyessäni kohti toista kaveria ehdin nähdä hänen naamansa, tunsin kumean kolauksen ja samassa päässäni räjähti valkoinen ilotulite. "Vittu, nyt ne hakkaa Hilariksen" Ajattelin tuntiessani tajuni kaikkoavan.

Hetken päästä makasin sekavana lattialla, avasin silmäni ja tuska iski päähäni, lähes menetin uudelleen tajuntani. Pyristellessäni tajunnan rajamailla näin kuinka Hilaris, niin rauhallinen ja lempeä Hilaris, hakkasi raivoisasti, jollain joka näytti mustalta pampulta, näitä jätkiä. "Lopeta!" Huusin. "Vittu lopeta!" Jatkoin ja yritin nousta, mutta jalkani eivät kantaneet. Hilaris kääntyi minuun päin. "Ne tappo sut!" Hän sanoi. Näin tuskan ja vihan hänen silmissään. "Mä oon hengissä. Miten Fattis voi?" Hilaris kääntyi katsomaan Fatumia. "Kai se hengis on." Hän sanoi. Kuulin avoimen ulko-oven takaa meteliä. "Vittu!" Kirosin. "Meidän on mentävä. Jätetään Fattis ja noi jäkälät tohon ja häivytään äkkiä." Hilaris nosti minut ylös ja raahauduin hänen kanssaan ulos, mennessämme Hilaris potkaisi toista jätkistä tämän yrittäessä nousta. Hivuttauduimme lävitse oviaukossa ihmettelevän ihmismassan ja kulkiessamme avautui väylä heidän väliinsä. Hilariksen raahatessa minua pois törmäsimme poliisiin. Tämä käski Hilariksen laskea minut lattialle ja kun Hilaris hidasteli painoi hän meidät kovakouraisesti lattialle. Hetken, tai ikuisuuden, en tiedä kumman, päästä paikalle ilmestyi vihreätakkisia ambulanssimiehiä ja minut lastattiin ambulanssiin ja Hilaris poliisiautoon. Ambulanssissa sain ruiskeen ja menetin tajuntani.