Espanjassa minua odottaa ystävä

En nuku enää, en ole nukkunut pitkään aikaan, en edes muista milloin olen viimeeksi tuntenut tavallista inhimillistä väsymystä. Jossain vaiheessa unettomuus lakkasi olemasta unettomuutta, väsymys kaikkosi ja kiksit, vauhti - oli kuin olisi affea pää täynnä - ja hallusinaatiot tulivat tilalle. Voiko kuviteltua keskustelua kuvitellun ihmisen kanssa kutsua hallusinaatioksi kun jo keskustelun aikana tietää näkevänsä näkyjä? Kun menen sänkyyn makaan ahdistuneena tunnin, kaksi, kolme ja lopulta nousen ylös, juon kylmettynyttä teetä ja nappaan parit rauhoittavat, polta tupakan ja palaan sänkyyn. Ja makaan jälleen pari tuntia ja nousen ylös lähden kävelylle, keinun keinussa ja katselen aamuöistä maisemaa, jossa ei vielä näy liikettä mutta heräävän aamun aavistaa, sen tuntee, tietää että kohta maailma herää eloon ja täyttää ympäristön. Ja kun se tapahtuu seuraan virran mukana, kuljen junaan, nousen junasta Helsingin asemalla ja virtaan vuolaasti ihmismassan mukana. Kaivopihan paikkeilla ihmiset eroavat toisistaan, mutteivät vuodata eron kyyneliä, sillä sama rituaalitanssi tapahtuu seuraavana aamuna ja yli puolet tanssioista on samoja aamusta toiseen, jos joku puuttuu, ihmiset huomaavat hänen possaolonsa ja on kuin jokin pala elämästä olisi poissa. Yhteisöllisyys, kaipaan yhteisöä, jota minulla ei enää ole, Hilaris on uskossa, hänen veljensä on uskossa, kaikki ovat uskossa. Minä haluaisin uskoa mutten enää kykene, en vain kykene. En missään vaiheessa menettänyt uskoani, se vain...hiipui pois kuin keuhkosyöpää sairastava vanha mies. Istuskelen kaivopihan portailla ja katselen ihmisiä. Ja parin tunnin päästä minua tullaan ajamaan pois, menen vanhan kellariin, tilaan oluen, istun aitioon ja katselen kuinka juopot menevät toiselle puolelle ja päivätöiden loputtua homot valtaavat viereiset paikat. Iltapäiväruuhkan saapuessa menen muiden mukana junaan istun penkille ja odotan tarkastajia joita ei koskaan näy, eikä minulla koskaan ole lippua. Kotikylässä menen kirjastoon ja lainaan pinon kirjoja, en enää kykene tuijottamaan TV:tä sen tapahtumat vilisevät läpi aivoistani eikä mitään tartu niiden poimuihin. Luen kirjoja, luen ja luen ja luen ja luen, ja hetken päästä unohdan mitä olen lukenut. Kaiken tämän pysäyttää puhelu Caedolta. "Moi, olen Madridissa, tuletko tänne?" Hän kysyi. Hetkeäkään epäröimättä lupasin tulla. Kirjoitin ylös hänen osoitteensa ja puhlinnumeron johonkin Baariin jossa hän työskenteli. Suljin puhelimen, soitin siskolleni ja pyysin häntä tulemaan Helsinkiin.

Aamupäivällä kävin nostamassa tililleni sairauspäivärahoista kertyneet rahat, joita oli yllättävän paljon, enhän käyttänyt juuri ollenkaan rahaa minkä lisäksi äiti laittoi joka kuukausi tililleni lisää rahaa, ehkä hänellä oli huono omatunto ja hän rahalla lievitti oloaan? Menin Elieliin ja siskoni istuskeli siellä. Otin lupaa kysymättä tuolin viereisestä pöydästä ja istuin hänen viereensä. "Moi." Hän sanoi "Mikä kiire sinulla oli?" Hän jatkoi. Heitin asuntoni avaimen pöydälle. "Tuossa on kämppäni avain. Minä lähden vähäksi aikaa pois, en tiedä kuinka kauaksi aikaa. Isä omistaa sen kämpän, ja hän on maksanut yhtiövastikkeen puoleksi vuodeksi eteenpäin ja varmaan maksaa sen jatkossakin. Jos haluat voit mennä sinne silloin kun haluat, mutta käy kuitenkin ainakin kerran kuussa, hae laskut, avasin sinulle tilin ja laitoin rahani tulemaan sinne, ja lähetä mahdolliset kirjeet ja muut sellaiset minulle tähän osoitteeseen." Annoin hänelle Caedon kertoman osoitteen ja kirjekuoren joka sisälsi hänelle avaamani tilin tiedot, ohjeita ja hivenen rahaa. "Ja jos niitä sosiaalin kaavakkeita on tullut, niin lähetä ne minulle, täytän ne Espanjassa ja laitan sinulle takaisin ja sinä pistät ne postiin Suomessa. En minä niitä rahoja tarvitse, mutta valtiolta pitää ottaa kaikki irti mitä ne antavat." Sanoin. Systeri tuijotti antaamaani osoitelappua. "Madridiin? Espanjaan? Miksi sinä sinne menet?" Hän sanoi. "En tiedä, töihin kuitenkin, en kestä enää näitä ympyröitä, eikä minulla muutakaan tekemistä ole." Sanoin ja aloin tehdä lähtöä. "Mutta... entä... hoitosi?" Hän sanoi, halasin häntä ja lähdin pois. "Voin paremmin kunhan pääsen pois täältä, älä huoli minusta, minä pärjään aina." Huikkasin poistuessani lähes juoksuaskelin, en halunnut jäädä keskustelemaan hänen kanssaan, sillä hän olisi osannut puhua minut irti typerästä ideasta lähteä Espanjaan. Ja tällä hetkellä en halunnut mitään muuta kuin pois, pois, ihan minne vain, ja Espanjassa minua odottaa ystävä, se on paljon enemmän kuin moni muu voi sanoa. Tai mitä minä voin sanoa tästä maasta. Espanjassa minua odottaa ystävä, sekopää, mutta ystävä.

Kotona käymässä

Pimpotin ovikelloa ja hetken päästä isäni avasi oven. "Ai sinä." Hän sanoi hämmästyneenä. "Olet minulle velkaa kuusitoistatuhatta markkaa asuntosi yhtiövastikkeista ja sähköstä ja kahdeksantuhatta maksamistani pankkilainastasi." Hän sanoi riisuessani takkia. "Minustakin on kiva nähdä sinua." Vastasin, en ollut pyytänyt häntä niitä hoitamaan, mutta hänen oli ne hoidettava jottei kukaan kuule hänen poikansa olevan veloissa, tai vielä pahempaa: Mielisairas ateisti. Astuessani lapsuudenkotini eteisestä sisään vilunväreet kulkivat pitkin selkääni, sen talon vallannut ahdistus hyökkäsi jälleen kimppuuni, neljän poissaolovuoteni aikana ahdistus ja klaustrofobia ei ollut kadonnut mihinkään.

Olohuoneessa takan reunuksella oli kokoelma kuvia joissa esiintyi sukulaisiani, keskellä isoimmassa kuvassa oli kuolleen veljeni hymyilevä kuva. Kuvassa hänen hymynsä vaikutti pakotetulta, ehkä hivenen ilkeältä, en muista että hän olisi paljonkaan hymyillyt eläessään. Mutta muistakoon äitini hänet sellaisena kuin haluaa, minä muistan veljen joka jo kymmenkesäisenä julisti ettei uskonut Jumalaan ja joka nuoruudestaan huolimatta kannusti minua yrittämään toimittajan ja runoilijan uraa, koska sitä niin halusin. Veljeni oli pikkuvanha ja viisas poika, jos hän vain olisi saanut elää... Huomasin että minun kuvani oli viety pois, ehkä äitini yritti pyyhkiä minua pois elämästään, unohtaa synnytyskivut, unohtaa minut. Mutten oikein voinut syyttää häntä siitä, hän oli aina ollut tarkka siitä mitä naapurit ajattelivat hänestä ja jos tulisi tietoon millainen hänen poikansa, josta hän oli ollut niin ylpeä tämän päästessä yliopistoon, nyt oli, olisi hän tarvinnut mielisairaalaa. Oikeastaan epäilen, että äitini on maanisdepressiivinen, mutta koska isä ei usko lääkäreihin ei äitini uskalla käydä hoidattamassa itseään. Äitini tuli huoneeseen ja hetken epäröinnin jälkeen halasi minua, inhosin sitä, mutta sillä hetkellä äitini halaus sai minut kyynelehtimään, en arvannutkaan kuinka paljon olin sitä kaivannut. "Tule kahvipöytään..." Äitini sanoi, hän vaikutti jotenkin poissaolevalta, hän suhtautui minuun kuin olisin kauan kadoksissa ollut kaukainen sukulainen.

Menimme keittiöön ja istuin omalle paikalleni, jonka takana oleva TV-taso yhä edelleen esti minua mahtumasta kunnolla istumaan. "No, poika." Isäni aloitti. "Vieläkös käytät niitä Saatanan aineita." Isäni sanomana Saatana ei ollut kirosana, vain toteamus pahan henkilöitymästä. "En." Vastasin, en aikonut antaa hänelle sitä iloa että olisin kertonut käyttäväni aineita joita hän piti huumeina, sillä että ne olivat lääkärin määräämiä ei isälleni ollut mitään merkitystä. "Otatkos lääkkeesi niin kuin kunnon poika?" Äitini kysyi. Minua nauratti, tottakai otin lääkkeet, otin niitä enemmän kuin lääkäri salli. "Joo, otan." Ryystäessämme kahvia vajosi hiljaisuus ympärillemme. Hetken päästä isä rikkoi hiljaisuuden. "No, mitäs olet aikonut elämälläsi tehdä?" Hän kysyi. "En tiedä, minulla on vielä opiskelupaikka, mutta ajattelin pyrkiä Sanoman Toimittajakouluun." Vastasin. "Vai että toimittajaksi... no, eipä sinusta sielunpaimeneksi olisikaan, eksynyt sieluhan sinä olet, tuhlaajapoika, kommarinrenttu." Isäni sanoi ja minä olin hiljaa, en aikonut tuhlata tätä käyntiä johon terapeuttini oli minut pakottanut riitelyyn. "Mutta Pravus, toimittajan työ voi olla kunnon työtä, ajattele kuinka paljon Jumalan sanaa siinä voi levittää, paremmin kuin pappi konsanaan." Äitini sanoi. "No mitäs poika aiot tehdä sitä ennen? Siihen on yli puolivuotta aikaa?" Isäni sanoi. "Sairauslomani jatkuu kesään saakkaa, siihen asti saan päivärahaa, sillä tulee jotenkin toimeen ja sitten...no toivottavasti olen silloin opiskelukuntoinen." Sanoin. "Vai että minun rahoillani aiot elellä, sosiaalipumminako aiot loppuelämäsi elää?Toimettomat aivot ovat pirun työpaja." Isäni sanoi. "Kuule äijä." Sanoin "Minulle on yks huilee mitä sinä ajattelet, en voisi vähempää välittää sinun mielipiteistäsi." Jatkoin ja nousin, halusin poistua ennen täysimittaista riitaa. Kävellessäni eteiseen he seurasivat minua, isäni saarnasi kommunismin ja huumeiden pahuudesta ja toivotti minut matkalle helvettiin. Ja hän todella toivoi sitä, se oli pahempaa kuin, että olisi sanonut toivovansa minun kuolevan, hän todella uskoi sielujen kärsivän ikuisesti helvetissä ja sitä hän nyt toivoi pojalleen. Pukiessani päälle näin siskon tulevan huoneestaan, nyökkäsin hänelle ja vinkkasin tulemaan bussiaseman kahvilaan. Poistuin ulos ja kävelin bussiasemalle ja ostin kahvin.

Siskoni tuli pöytääni. "Moi." Hän sanoi. "Arvasin mitä tosta tulee ja pysyin poissa, minulla on tarpeeksi omiakin ongelmia niiden kanssa." Hän jatkoi. "Mitä pikkunen, kuinkas sinulla menee?" Kysyin. "Mikäs tässä, riitelen kokopäiväisesti isukin ja äidin kanssa. Ne ei pidä siitä että seurustelen ja menin vielä sanomaan, että se on vain hupia, ei meillä Perfin kanssa ole mitään tarkoitusta mennä naimisiin tai mitään." Hän sanoi ja minua huvitti, vanhempieni koko lapsikatras näyttäisi olevan kapinallisia, ainoastaan vanhin isoveljeni oli kulkenut vanhempieni hyväksymää reittiä ja oli nyt iltaisin raamattupiiriä vetävä rakennusmestari. "Ja keväällä pyrin lukioon Helsinkiin, minun pitkin kysyä saanko asua luonasi kunnes saan jonkun opiskelija-asunnon sieltä?" Hän kysyi vaimeasti. "No mikä ettei, mutta kämpp'ni on pieni ja en ole paras asuintoveri." Sanoin, en missään tapauksessa voisi jättää siskoa vanhempieni huomaan jos kerran hänellä oli mahdollisuus päästä sieltä pois. "Ei se mitään, kyllä me pärjätään." Hän sanoi. Huomasin bussini saapuneen pihalle. "Sori, minun on mentävä, soittele sitten kun tulet niin mietitään sitten miten järjestetään asumisesi." Sanoin ja kävelin bussille, sen edessä halasin siskoani ja nousin bussiin. "Yritä kestää vielä vähän aikaa, ja hei, älä heitä opiskelua lekkeripeliksi kuten minä, pääset nopeammin omaan kämppään kun hoidat asiasi kunnolla. Eipä sikäli, että minä olisin paras neuvomaan." Sanoin hänelle. "Joo, minä haluan näyttelijäksi ja se vaatii hyviä papereita lukiosta." Hän sanoi, hän olikin aina ollut meistä kaikista järkevin. "Niinpä, soittele jos katsot tarvitsevasi lomaa porukoista, tule vaikka joululomalla käymään." Sanoin. "Joo, se olis kivaa. Moi, nähdään." Hän sanoi bussin ovien sulkeutuessa. Menin takapenkille, vilkutin systerille, nappasin laukustani muutaman triptylin, huuhdoin ne alas kurkustani ja aloin kirjoittaa runoja.

Olisiko minusta avuksesi?

Haaleanpunaiset huulesi raottuvat
pyytääkseen minua auttamaan.

Elektrodien sulavasti suhistessa
mieleni kalmoista poispäin,
tyhjän sieluni leikkikaluksi
kirjoitan maailman.

Olisiko minusta avuksesi?



Kuin lehdellä makaava hyönteinen (Isä)

Sinä olet tullut, saa pelästyä

lapset pantiin liikekannalle,
siinä kehitysvaiheessa vihollista kuvataan
ilman tahdikkuutta,
aineettoman sielun käsite on vaikea,
unissa henkien näkeminen viattomuuden aikaa.

Mielikuvitus olemassa ainoastaan esineenä
vieraat käsitteet selvitetään vastenmielisiksi,
tungetaan suuhun, jotta saisi tuntuman
syntyessään uudistuneeseen maailmaan.

Toiminta,
kuin lehdellä makaileva hyönteinen,
kuin vanha mieltymys valaistuna,
kuin Jumalaan tarttunut kello,
antaa velvollisuuden kuvailla leikki,
jossa luun karkeampiin nyansseihin
sekoitetaan veren rakkaus.


Yleisö asettelee tarvikkeensa

Yleisö asettelee tarvikkeensa
ankkalammikon rannalle, idealismi
haurastuttaa rajat rikkoutuviksi,
menee nukkumaan,
jättää minut kahden kesken
ajatusteni kanssa.