Espanjassa minua odottaa ystävä

En nuku enää, en ole nukkunut pitkään aikaan, en edes muista milloin olen viimeeksi tuntenut tavallista inhimillistä väsymystä. Jossain vaiheessa unettomuus lakkasi olemasta unettomuutta, väsymys kaikkosi ja kiksit, vauhti - oli kuin olisi affea pää täynnä - ja hallusinaatiot tulivat tilalle. Voiko kuviteltua keskustelua kuvitellun ihmisen kanssa kutsua hallusinaatioksi kun jo keskustelun aikana tietää näkevänsä näkyjä? Kun menen sänkyyn makaan ahdistuneena tunnin, kaksi, kolme ja lopulta nousen ylös, juon kylmettynyttä teetä ja nappaan parit rauhoittavat, polta tupakan ja palaan sänkyyn. Ja makaan jälleen pari tuntia ja nousen ylös lähden kävelylle, keinun keinussa ja katselen aamuöistä maisemaa, jossa ei vielä näy liikettä mutta heräävän aamun aavistaa, sen tuntee, tietää että kohta maailma herää eloon ja täyttää ympäristön. Ja kun se tapahtuu seuraan virran mukana, kuljen junaan, nousen junasta Helsingin asemalla ja virtaan vuolaasti ihmismassan mukana. Kaivopihan paikkeilla ihmiset eroavat toisistaan, mutteivät vuodata eron kyyneliä, sillä sama rituaalitanssi tapahtuu seuraavana aamuna ja yli puolet tanssioista on samoja aamusta toiseen, jos joku puuttuu, ihmiset huomaavat hänen possaolonsa ja on kuin jokin pala elämästä olisi poissa. Yhteisöllisyys, kaipaan yhteisöä, jota minulla ei enää ole, Hilaris on uskossa, hänen veljensä on uskossa, kaikki ovat uskossa. Minä haluaisin uskoa mutten enää kykene, en vain kykene. En missään vaiheessa menettänyt uskoani, se vain...hiipui pois kuin keuhkosyöpää sairastava vanha mies. Istuskelen kaivopihan portailla ja katselen ihmisiä. Ja parin tunnin päästä minua tullaan ajamaan pois, menen vanhan kellariin, tilaan oluen, istun aitioon ja katselen kuinka juopot menevät toiselle puolelle ja päivätöiden loputtua homot valtaavat viereiset paikat. Iltapäiväruuhkan saapuessa menen muiden mukana junaan istun penkille ja odotan tarkastajia joita ei koskaan näy, eikä minulla koskaan ole lippua. Kotikylässä menen kirjastoon ja lainaan pinon kirjoja, en enää kykene tuijottamaan TV:tä sen tapahtumat vilisevät läpi aivoistani eikä mitään tartu niiden poimuihin. Luen kirjoja, luen ja luen ja luen ja luen, ja hetken päästä unohdan mitä olen lukenut. Kaiken tämän pysäyttää puhelu Caedolta. "Moi, olen Madridissa, tuletko tänne?" Hän kysyi. Hetkeäkään epäröimättä lupasin tulla. Kirjoitin ylös hänen osoitteensa ja puhlinnumeron johonkin Baariin jossa hän työskenteli. Suljin puhelimen, soitin siskolleni ja pyysin häntä tulemaan Helsinkiin.

Aamupäivällä kävin nostamassa tililleni sairauspäivärahoista kertyneet rahat, joita oli yllättävän paljon, enhän käyttänyt juuri ollenkaan rahaa minkä lisäksi äiti laittoi joka kuukausi tililleni lisää rahaa, ehkä hänellä oli huono omatunto ja hän rahalla lievitti oloaan? Menin Elieliin ja siskoni istuskeli siellä. Otin lupaa kysymättä tuolin viereisestä pöydästä ja istuin hänen viereensä. "Moi." Hän sanoi "Mikä kiire sinulla oli?" Hän jatkoi. Heitin asuntoni avaimen pöydälle. "Tuossa on kämppäni avain. Minä lähden vähäksi aikaa pois, en tiedä kuinka kauaksi aikaa. Isä omistaa sen kämpän, ja hän on maksanut yhtiövastikkeen puoleksi vuodeksi eteenpäin ja varmaan maksaa sen jatkossakin. Jos haluat voit mennä sinne silloin kun haluat, mutta käy kuitenkin ainakin kerran kuussa, hae laskut, avasin sinulle tilin ja laitoin rahani tulemaan sinne, ja lähetä mahdolliset kirjeet ja muut sellaiset minulle tähän osoitteeseen." Annoin hänelle Caedon kertoman osoitteen ja kirjekuoren joka sisälsi hänelle avaamani tilin tiedot, ohjeita ja hivenen rahaa. "Ja jos niitä sosiaalin kaavakkeita on tullut, niin lähetä ne minulle, täytän ne Espanjassa ja laitan sinulle takaisin ja sinä pistät ne postiin Suomessa. En minä niitä rahoja tarvitse, mutta valtiolta pitää ottaa kaikki irti mitä ne antavat." Sanoin. Systeri tuijotti antaamaani osoitelappua. "Madridiin? Espanjaan? Miksi sinä sinne menet?" Hän sanoi. "En tiedä, töihin kuitenkin, en kestä enää näitä ympyröitä, eikä minulla muutakaan tekemistä ole." Sanoin ja aloin tehdä lähtöä. "Mutta... entä... hoitosi?" Hän sanoi, halasin häntä ja lähdin pois. "Voin paremmin kunhan pääsen pois täältä, älä huoli minusta, minä pärjään aina." Huikkasin poistuessani lähes juoksuaskelin, en halunnut jäädä keskustelemaan hänen kanssaan, sillä hän olisi osannut puhua minut irti typerästä ideasta lähteä Espanjaan. Ja tällä hetkellä en halunnut mitään muuta kuin pois, pois, ihan minne vain, ja Espanjassa minua odottaa ystävä, se on paljon enemmän kuin moni muu voi sanoa. Tai mitä minä voin sanoa tästä maasta. Espanjassa minua odottaa ystävä, sekopää, mutta ystävä.