Kotona käymässä

Pimpotin ovikelloa ja hetken päästä isäni avasi oven. "Ai sinä." Hän sanoi hämmästyneenä. "Olet minulle velkaa kuusitoistatuhatta markkaa asuntosi yhtiövastikkeista ja sähköstä ja kahdeksantuhatta maksamistani pankkilainastasi." Hän sanoi riisuessani takkia. "Minustakin on kiva nähdä sinua." Vastasin, en ollut pyytänyt häntä niitä hoitamaan, mutta hänen oli ne hoidettava jottei kukaan kuule hänen poikansa olevan veloissa, tai vielä pahempaa: Mielisairas ateisti. Astuessani lapsuudenkotini eteisestä sisään vilunväreet kulkivat pitkin selkääni, sen talon vallannut ahdistus hyökkäsi jälleen kimppuuni, neljän poissaolovuoteni aikana ahdistus ja klaustrofobia ei ollut kadonnut mihinkään.

Olohuoneessa takan reunuksella oli kokoelma kuvia joissa esiintyi sukulaisiani, keskellä isoimmassa kuvassa oli kuolleen veljeni hymyilevä kuva. Kuvassa hänen hymynsä vaikutti pakotetulta, ehkä hivenen ilkeältä, en muista että hän olisi paljonkaan hymyillyt eläessään. Mutta muistakoon äitini hänet sellaisena kuin haluaa, minä muistan veljen joka jo kymmenkesäisenä julisti ettei uskonut Jumalaan ja joka nuoruudestaan huolimatta kannusti minua yrittämään toimittajan ja runoilijan uraa, koska sitä niin halusin. Veljeni oli pikkuvanha ja viisas poika, jos hän vain olisi saanut elää... Huomasin että minun kuvani oli viety pois, ehkä äitini yritti pyyhkiä minua pois elämästään, unohtaa synnytyskivut, unohtaa minut. Mutten oikein voinut syyttää häntä siitä, hän oli aina ollut tarkka siitä mitä naapurit ajattelivat hänestä ja jos tulisi tietoon millainen hänen poikansa, josta hän oli ollut niin ylpeä tämän päästessä yliopistoon, nyt oli, olisi hän tarvinnut mielisairaalaa. Oikeastaan epäilen, että äitini on maanisdepressiivinen, mutta koska isä ei usko lääkäreihin ei äitini uskalla käydä hoidattamassa itseään. Äitini tuli huoneeseen ja hetken epäröinnin jälkeen halasi minua, inhosin sitä, mutta sillä hetkellä äitini halaus sai minut kyynelehtimään, en arvannutkaan kuinka paljon olin sitä kaivannut. "Tule kahvipöytään..." Äitini sanoi, hän vaikutti jotenkin poissaolevalta, hän suhtautui minuun kuin olisin kauan kadoksissa ollut kaukainen sukulainen.

Menimme keittiöön ja istuin omalle paikalleni, jonka takana oleva TV-taso yhä edelleen esti minua mahtumasta kunnolla istumaan. "No, poika." Isäni aloitti. "Vieläkös käytät niitä Saatanan aineita." Isäni sanomana Saatana ei ollut kirosana, vain toteamus pahan henkilöitymästä. "En." Vastasin, en aikonut antaa hänelle sitä iloa että olisin kertonut käyttäväni aineita joita hän piti huumeina, sillä että ne olivat lääkärin määräämiä ei isälleni ollut mitään merkitystä. "Otatkos lääkkeesi niin kuin kunnon poika?" Äitini kysyi. Minua nauratti, tottakai otin lääkkeet, otin niitä enemmän kuin lääkäri salli. "Joo, otan." Ryystäessämme kahvia vajosi hiljaisuus ympärillemme. Hetken päästä isä rikkoi hiljaisuuden. "No, mitäs olet aikonut elämälläsi tehdä?" Hän kysyi. "En tiedä, minulla on vielä opiskelupaikka, mutta ajattelin pyrkiä Sanoman Toimittajakouluun." Vastasin. "Vai että toimittajaksi... no, eipä sinusta sielunpaimeneksi olisikaan, eksynyt sieluhan sinä olet, tuhlaajapoika, kommarinrenttu." Isäni sanoi ja minä olin hiljaa, en aikonut tuhlata tätä käyntiä johon terapeuttini oli minut pakottanut riitelyyn. "Mutta Pravus, toimittajan työ voi olla kunnon työtä, ajattele kuinka paljon Jumalan sanaa siinä voi levittää, paremmin kuin pappi konsanaan." Äitini sanoi. "No mitäs poika aiot tehdä sitä ennen? Siihen on yli puolivuotta aikaa?" Isäni sanoi. "Sairauslomani jatkuu kesään saakkaa, siihen asti saan päivärahaa, sillä tulee jotenkin toimeen ja sitten...no toivottavasti olen silloin opiskelukuntoinen." Sanoin. "Vai että minun rahoillani aiot elellä, sosiaalipumminako aiot loppuelämäsi elää?Toimettomat aivot ovat pirun työpaja." Isäni sanoi. "Kuule äijä." Sanoin "Minulle on yks huilee mitä sinä ajattelet, en voisi vähempää välittää sinun mielipiteistäsi." Jatkoin ja nousin, halusin poistua ennen täysimittaista riitaa. Kävellessäni eteiseen he seurasivat minua, isäni saarnasi kommunismin ja huumeiden pahuudesta ja toivotti minut matkalle helvettiin. Ja hän todella toivoi sitä, se oli pahempaa kuin, että olisi sanonut toivovansa minun kuolevan, hän todella uskoi sielujen kärsivän ikuisesti helvetissä ja sitä hän nyt toivoi pojalleen. Pukiessani päälle näin siskon tulevan huoneestaan, nyökkäsin hänelle ja vinkkasin tulemaan bussiaseman kahvilaan. Poistuin ulos ja kävelin bussiasemalle ja ostin kahvin.

Siskoni tuli pöytääni. "Moi." Hän sanoi. "Arvasin mitä tosta tulee ja pysyin poissa, minulla on tarpeeksi omiakin ongelmia niiden kanssa." Hän jatkoi. "Mitä pikkunen, kuinkas sinulla menee?" Kysyin. "Mikäs tässä, riitelen kokopäiväisesti isukin ja äidin kanssa. Ne ei pidä siitä että seurustelen ja menin vielä sanomaan, että se on vain hupia, ei meillä Perfin kanssa ole mitään tarkoitusta mennä naimisiin tai mitään." Hän sanoi ja minua huvitti, vanhempieni koko lapsikatras näyttäisi olevan kapinallisia, ainoastaan vanhin isoveljeni oli kulkenut vanhempieni hyväksymää reittiä ja oli nyt iltaisin raamattupiiriä vetävä rakennusmestari. "Ja keväällä pyrin lukioon Helsinkiin, minun pitkin kysyä saanko asua luonasi kunnes saan jonkun opiskelija-asunnon sieltä?" Hän kysyi vaimeasti. "No mikä ettei, mutta kämpp'ni on pieni ja en ole paras asuintoveri." Sanoin, en missään tapauksessa voisi jättää siskoa vanhempieni huomaan jos kerran hänellä oli mahdollisuus päästä sieltä pois. "Ei se mitään, kyllä me pärjätään." Hän sanoi. Huomasin bussini saapuneen pihalle. "Sori, minun on mentävä, soittele sitten kun tulet niin mietitään sitten miten järjestetään asumisesi." Sanoin ja kävelin bussille, sen edessä halasin siskoani ja nousin bussiin. "Yritä kestää vielä vähän aikaa, ja hei, älä heitä opiskelua lekkeripeliksi kuten minä, pääset nopeammin omaan kämppään kun hoidat asiasi kunnolla. Eipä sikäli, että minä olisin paras neuvomaan." Sanoin hänelle. "Joo, minä haluan näyttelijäksi ja se vaatii hyviä papereita lukiosta." Hän sanoi, hän olikin aina ollut meistä kaikista järkevin. "Niinpä, soittele jos katsot tarvitsevasi lomaa porukoista, tule vaikka joululomalla käymään." Sanoin. "Joo, se olis kivaa. Moi, nähdään." Hän sanoi bussin ovien sulkeutuessa. Menin takapenkille, vilkutin systerille, nappasin laukustani muutaman triptylin, huuhdoin ne alas kurkustani ja aloin kirjoittaa runoja.

Olisiko minusta avuksesi?

Haaleanpunaiset huulesi raottuvat
pyytääkseen minua auttamaan.

Elektrodien sulavasti suhistessa
mieleni kalmoista poispäin,
tyhjän sieluni leikkikaluksi
kirjoitan maailman.

Olisiko minusta avuksesi?



Kuin lehdellä makaava hyönteinen (Isä)

Sinä olet tullut, saa pelästyä

lapset pantiin liikekannalle,
siinä kehitysvaiheessa vihollista kuvataan
ilman tahdikkuutta,
aineettoman sielun käsite on vaikea,
unissa henkien näkeminen viattomuuden aikaa.

Mielikuvitus olemassa ainoastaan esineenä
vieraat käsitteet selvitetään vastenmielisiksi,
tungetaan suuhun, jotta saisi tuntuman
syntyessään uudistuneeseen maailmaan.

Toiminta,
kuin lehdellä makaileva hyönteinen,
kuin vanha mieltymys valaistuna,
kuin Jumalaan tarttunut kello,
antaa velvollisuuden kuvailla leikki,
jossa luun karkeampiin nyansseihin
sekoitetaan veren rakkaus.


Yleisö asettelee tarvikkeensa

Yleisö asettelee tarvikkeensa
ankkalammikon rannalle, idealismi
haurastuttaa rajat rikkoutuviksi,
menee nukkumaan,
jättää minut kahden kesken
ajatusteni kanssa.