Shakkiruudullisessa huoneessa

Heräsin sairaalavuoteelta, tai näin oletin sillä paikassa haisi iljettävän pistävästi desinfiointiaineelle ja vaivalloisesti availlessani silmiäni tunsin kuinka päätäni nostettiin parempaan asentoon. Näin vierelläni sairaanhoitajattaren jonka virkamekon rintataskusta roikkui vanhanaikainen sairaanhoitajan kello, jolla he ottivat kädestäsi pitäen aikaa yrittäessään saada selville vieläkö sydämesi tikitti ja kasvoiko tikityksen tahti heidän pidellessään sinua kädestä. Hän kyseli minulta numeroita. "Ainz, zwei, drai, fier, fünf ja niin edelleen." Sanoin. Päivämäärää kysyttäessä kerroin saksan ja ruotsin sekoituksella, etten ole pitkään aikaan pitänyt kirjaa edes menneistä tai tulevista kuukausista, saatikka sitten päivämääristä. Toinen sairaanhoitaja tuli huoneeseen ja he keskustelivat jotain kiivaasti, ymmärsin sen verran, että paikalle olisi haettava lääkäri. Sitten nukahdin uudelleen.

Heräsin myöhemmin miellyttävän beigessä huoneessa ja jälleen vieressäni oli sairaanhoitaja, tällä kertaa nuorempi versio jolla ei ollut vanhanaikaista hoitsukelloa, ehkä hän ei vielä ollut kohonnut sairaalan hierarkiassa pulssintarkastajan arvoisaan asemaan? Hän painoi tyynyni vieressä olevaa nappulaa. Yritin nousta ylös, mutta hän painoi minut takaisin sänkyyn. "You can not get up yet, you have to wait for a Doctor to examine you." Hän sanoi. Mikäs siinä, makailin mielelläni, yläpuolellani oli kaksi tippapussia, mutten aivan kyennyt näkemään mitä pussien kyljissä luki. Tuskinpa he kuitenkaan aikoivat myrkyttää minut. Hetken päästä, juuri kun oli nukahtamassa uudelleen tuli paikalle lääkäri joka testien lomassa selitti murteellisella englannilla, että minulla oli kallonmurtuma ja olin menettänyt kuulon vasemmasta korvasta. Painoin käteni oikealle korvalle ja totta se oli, en kuullut juuri mitään. Mietin hetken ja lopulta päätin kertoa hänelle olevani narkomaani, sanottuani sen hän vilkaisi minua ilkeästi. Sanoi lähettävänsä laborantin ottamaan kokeita ja myöhemmin hän katsoisi mitä tilanteelleni voisi tehdä ennen takaisin Suomeen lähettämistä. Seuraavina päivinä minua kohdeltiin kylmäkiskoisesti, en tiedä mitä he antoivat minulle, mutta ne pitivät vieroitusoireet poissa. Pari viikkoa myöhemmin, kun aloin kuljeskella pitkin käytäviä siirrettiin minut suljetulle psykiatriselle osastolle muiden hullujen joukkoon odottamaan, että minut karkoitetaan takaisin Suomeen, jonne Hilaris oli jo lähetetty. Huoneessani oli poika joka ei puhunut mitään ymmärtämääni kieltä, hänen saksansakin oli niin murteellinen, että huono saksan taitoni loi välillemme kommunikaatiokatkoksen. Eipä sikäli, hän ei juurikaan puhunut, minä höpisin itsekseni enemmän kuin hän muille potilaille.

Oltuani suljetulla pari viikkoa kävivät he sanomassa, että palauttavat minut Suomeen seuraavalla viikolla. Kuullessani tämän katselin samalla kuinka rakennusmiehet remontoivat kylppäriä, maalasivat sen kauniin keväisen männynkävyn vihreäksi. Se kaipasikin remonttia sen jälkeen kun yksi potilaista yritti siellä tappaa itsensä ruiskuttamalla suoraan suuhunsa vettä letkulla, jotenkin hän onnistui vedellä läträtessään saamaan maalit irtoilemaan. Saavutus sekin. Sillekin taudinkuvalle, jossa henkilö pakonomaisesti juo koko ajan vettä, on oma nimensä. He osaavat antaa nimen kaikelle, mutta mielen korjaaminen onkin toinen juttu. Tapahtuiko se? Joiko hän vettä niin, että maha halkesi? En tiedä mitä pillereitä saan, mutta oloni on samaan aikaan hyvä, sekainen ja sairas. Huoneeni lattia on shakkiruudullinen ja se alkaa ajaa minua uudelleen hulluuden rajan tuolle puolelle, siitä löytyy vain 7 x 8 ruutua, yritä nyt siinä pelata mielessäsi shakkia kun nappuloiden lisäksi on kuviteltava yksi ruudukon rivi. Ehkä ne ajattelevat, että tuijoiteltuani sekopäistä lattiaa tarpeeksi kauan romahdan uudelleen ja alan kertoa kuinka uskovainen isäni pani minua perseeseen lapsena. Pikemminkin kertoisin lapsuuden Oidipaalisesta pakkomielteestä äitiini, joka aina suhtautui minuun kylmäkiskoisesti. Lattia pyörii päässäni. En tiedä, nykyisin en tiedä juuri mitään, aikoinaan tiesin kaiken, tai luulin tietäväni, mikä on aivan sama asia. Olin kaikki kaikessa, tarkkailin maailmaa ulkopuolelta, kunnes Jumala rysähti niskaani. Nykyisin olen compos mentis vain istuessani paskalla aivojani tyhjentämässä. Eräänä aamuna minulle tuodaan vaatteeni, ovat sentään pesseet ne. Minut kuljetetaan poliisiautossa lentokentälle, ja odottelemme kahden poliisin kanssa yksityisessä odotushuoneessa, jossa minulle tarjotaan ällöttävän laihaa teetä. Minut passitetaan lentokoneeseen viimeisenä, kytät häipyvät ja kone lähtee kohti kotimaata, jossa minua odottaa Isäni, seurassaan pari valkotakkia, he vievät minut suoraan Sosiaalisairaalaan katkaisuun, allekirjoitan joitain lappuja ja hetken päästä olen jälleen sairaalahuoneessa tuijoittelemassa kattoon. Tällä kertaa sain pitää omat vaatteeni. Veivät vain vyön ja kaikki tavarat taskustani. Päätäni särkee ja väsyttää, saamani lääkkeet vievät minut jälleen untenmaille. Mitä siitä, viihdyn poissa maailmasta, olenhan suurimman osan elämääni yrittänyt vältellä maailmaa, joka vihaa minua niin, että aina kaatuu päälleni.