Hullu ja deeku

Kävelen kuollutta katua kuolleessa kaupungissa, kylmä rinki perseeni ympärillä, kalsarini ovat likomärät. Kylmä kuollut viima puhaltaa ympärilläni. Vastassani on kuollut ihminen. Ei mies. Ei nainen. Ei lapsi. Ei aikuinen. Ei eläin, vain ihminen, ei muuta. Kuollut. Hänen silmänsä tuijottavat minua loistaen, yrittäen valaa minuun kuoloniloa. Turhaan sillä minä kuolin jo kauan sitten, eivätkä silmäni loistaneet kuten hänen silmänsä loistivat.

Näinä surullisinä öinä Stockis on kuin ylimeikattu huora myymässä itseään, ilman ainoatakaan asiakasta näköpiirissä. Vastaani tulee puolituttu deeku. "Heitä femma." Hän kähisee selvällä suomen kielellä. He ovat lyöneet hänet, kuten joskus lyövät minut, pohjalle. Hullujen ja huorien alapuolelle, paikkaan jossa me viimein saamme rauhan. "Heitä ny, ni mä kerron sulle tarinan jonka yks vampyyri kerto mulle." Deeku jatkaa, vaivalloisesti juosten perässäni, pysähdyn ja heitän hänelle tupakan.

"Joo kato, se meni näin: Synnyin kylmänä yönä, kylmässä haudassa. Sain syntymässäni himon. Sain syntymässäni pelon. Sain syntymässäni urheuden, kaiken sen uhrasin vuoksi rakkauden, vuoksi yhden pienen ihmisen. Kuolin. Koska elääkseni täytyi minun ruokkia himoa, totella pelkoa, unohtaa urheus. Minä mätäni, sulin, näännyin ja kuolin." Hän lausui mahtipontisesti, mikäli kuiskaavaa käheää ääntä nyt mahtipontiseksi voi sanoa. Minua huvitti, olin itse kirjoittanut tuon tekstin Zinkkenin seinään, mistä hän sen oli kuullut? Tunsin äkkiä suurta yhteenkuuluvaisuutta tuota kuselta haisevaa deekua kohtaan. Heitin hänelle kympin kolikon, hän kiittää ja katoaa yöhön. Käännyn ja ja jatkan matkaani unohtaen hänet, kuten muutkin ovat unohtaneet. On yö Tukholman.