Käytyäni kauniin pisamanaamaisen enkelini kanssa normaalit soitellaan- soitellaan-tavataan- kirjoitellaan -rituaalit lävitse ja jättettyäni hänet taianomaiseen telttaansa edes yrittämättä ruuvata hänen henkisesti sukurutsaista reikäänsä, palasin pakettiautollemme. Söin kylmää makkaraa, härskiintyneitä voileipiä ja join lonkeroa. Kaverini kyselivät missä olin ollut, yritin huonolla menestyksellä kuvata heille kokemani valaistumisen. He uskoivat kaiken olleen juoppuhulluuskohtauksen aiheuttamaa hallusinaatiota. En jaksanut väitellä asiasta, tiesin kaiken olleen totta, olin nähnyt väläyksen bodhisattvasta jota tiedostamattani tavoittelin. Halusin vain syödä, nukkua, nukkua pois tältä planeetalta. Humatus halusi lainata kenkääni kadotettuaan omansa, enkä minä välittänyt, viekööt vaikka housuni kunhan antaisivat minun nukkua. Heidän mentyä käperryin ohjaamon penkeille nukkumaan, jos heillä olisi tuuria he saisivat iskettyä itselleen seksikumppanin ja jos olisin silloin takapaksissa joutuisin heräämään ja siirtymään pois. Ja minä nukuin pois maailmasta.
Tipun, kellun pimeydessä, olen kuollut, olen kuollut kaikelle mikä merkitsee mitään, olen vailla elämää ja tiedän elämättömyyden olevan olemista. En halua toivoani takaisin, en olisi ottanut sitä takaisin alastomien nymphien tarjoamalta kultalautaseltakaan. Huomista ei ole, huominen on vain onnettomien robottien toiveunta. On vain tämä hetki, ei muuta. Saatat olla todellisesti kuollut, piano syö sinut, tiiliskivi putoaa lävitse kallosi ja antaa aivoillesi ajattelemisen aihetta, mikään ei ole varmaa, ei edes epävarmuus, millään ei ole merkitystä. Kellun mustuudessa, haistamatta, maistamatta, näkemättä, tuntematta mitään, kellun onnellisessa tiedostamattomassa tietoisuudessa. Ja kehitän taydellisen filosofian, täydellisen uskonnon, niin täydellisen kuin vajavainen olento vain voi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti