Festarit osa I - toivon menetys

Heräsin jalat kohemeisina ja pää kohmeloisena. Yritin liikuttaa jalkojani, mutta ne tuntuivat lyijynraskailta. Nousin hätääntyneenä istumaan ja huomasin olevani teltan oviaukossa, puoliksi sisällä, puoliksi ulkona, joku oli peittänyt jalkani hiekalla. Potkin hiekan pois, vedin jalkani sisälle telttaan ja käperryin teltassa nukkuvan tytön viereen. Jalkojeni alkaessa lämmetä mietin kuka hän on? Tyttö ynähti ja käänsi kasvonsa minuun päin. Katsoessani häntä lähes muistin mitä oli tapahtunut. Tiesin olevani autokuskina kavereilleni ja tiesin jutelleeni eilisiltana Huudosta tämän tytön kanssa. Muistin hänen väittäneen, että Huudon päähenkilö on nainen. Painauduin kiinni tyttöön ja nukahdin uudelleen.

Aurinko oli kivunnut pitkälti yli lakikorkeutensa kun minut herätettiin. Tipahdin unten ihmemailta vinhasti pyörivään Entepriseen. Laitoin koko tahdonvoimani pysäyttääkseni pyörimisen. Kuva pysähtyi ja näin edessäni nauravan pisamanaamaisen tytön. "Tupakka." Sain sanotuksi kivutessani istumaan. Katselin ympärilleni oranssisessa, käsin kosketeltavan ummehtuneessa tympeässä valossa. Olin yhä teltassa ja lattialla oli parin tyhjän kaljatölkin ja mutaisten vaatteideni seassa puolitäysi Absolut pullo. Otin sen, avasin korkin ja kaadoin polttavaa viinaa sisuksiini. Helvetillisessä krapulassani viina yritti tulla takaisin ylös, mutta sain pidettyä sen sisälläni. Samassa pieni herttainen punakyntinen käsi ojensi minulle palavan tupakan. "Hyi vittu! Miten sä voit heti aamusta vetää tota?" Tyttö kysyi minulta. "Emmä oikein voikaan, mutta se helpottaa krapulaa paremman puutteessa." Vastasin. "Tiäksä et sä oot hullu?" Hän sanoi minulle ja minä olin puulla päähän lyöty. Löytäessään itsensä tuntemattomasta teltasta pienen kauniin tytön seurasta muisti pohjaan palaneena sitä ei aivan heti odota luonneanalyysiä, kaikkein vähiten paikkaansa pitävää. "Ku sä et varmaan muista ni mä oon Immunda ja sä oot yhä Hullu isolla Hoolla. Jätkä tulee sisään telttaan kolmelta yöllä ja ilmoittaa olevansa kuokkavieras ja alkaa kertoa tarinaa siitä kuinka teräskyrpäiset aaveritarit yritti raiskata sen Yyterin dyyneillä. Sit sä hyppäsit siihen kuinka sä olet Huudon mies ja huusit. Sä muistutat mua mun broidista, sekin on ihan seko ja sekin kokee aina kummallisuuksia päässään ja sit se selittää niitä mulle ja..." Tyttö jatkoi veljestään kertovaa monologia, minä jatkoin Vodkan kittaamista häntä kuunnellen. Hänen mukavan kokoiset rintansa kohoilivat kun hän pitkien virkkeidensä välissä veti henkeä. Hänen isot siniset silmänsä loistivat ja teltan oranssinen hehku loi sädekehän hänen päänsä ympärille. Ihailin tätä vaikutelmaa ja toivoin, että mukanani olisi ollut kamera jolla ikuistaa hänen kauneutensa. Hän jatkoi puhettaan minusta välittämättä, hän oli kuin Papagena ilman höyheniä. Hän puhui ja puhui ja puhui ja minä kuuntelin. Äkkiä pahoinvointi vei minusta voiton ja ryntäsin ulos teltasta oksentaakseni pieneen ruohomättääseen. Oksennukseni oli kuin pakanamaan kartta ruohoviidakossa, läikkä menneisyyttä joka kertoi edellisen päivän tarinaa grillimakkaroista ja oluesta. Palasin telttaan, jossa tyttö virnisteli minulle käydessäni makaamaan pullo kädessäni.

Minut oli lyöty pahoinvoinnin tuolle puolen, tunsin tuskan sijasta onnellisuutta, kahlasin onnellisena pahoinvoinnin meressä ymmärtämättä masokistista onnellisuuttani. Tyttö käpertyi hikiseen kainalooni jatkaen monologiaan. Hänestä pulppusi sanoja jotka kertoivat palvotusta veljestä, joka maalasi kammottavia tauluja, hän rakasti veljeään yli kaiken. Ehkä jonain päivänä joku poraisi reijän hänen kalloonsa ja sieltä pääsisi ulos harmaata limaa josta materialisoituisi hänen veljensä. Sillä maskokistisella hetkellä minä rakastin häntä, rakastin maailmaa, rakastin hänen veljeään, rakastin pahoinvointiani, ulkoa kuuluvaa meteliä, huutavia ihmisiä, aurinkoa, sadetta, happosateita, atomipommeja, raiskaajia ja raiskattuja, kuolleita ja eläviä, kukkia ja kiviä, saasteita, politiikkaa, turhia tavaroita, jääkaappeja, autoja, makuupusseja, muurahaisia, maailmankaikkeutta ja itseäni. Kelluin onnellisena oranssissa valossa ja katsoin tuhoon tuomittua maailmaamme ja rakastin sitä. Ja menetin viimeisenkin illuusioni toivosta, tunnelin päästä näkyvä valo himmeni olemattomiin, sisäistin ettei ole toivoa, ei vapautta, ei elämää, ei rakkautta, nyt voisin rakastaa kaikkea. Rakastin kuten vain kuollut voi; pyyteettä. Ja kuolleiden lailla olin vain elämistä varten. Nukahdin uudelleen ja nukuin unta näkemättä tyytyväistä vanhurskaan unta.