Iivanan julma kuolema

Lahjaksi saamani sukkanauhakäärme on pääsyt pakoon terraariostaan ja luikertelee pitkin kättäni ja poistuu kaaoksesta kylpyhuoneen lämpöön. Eilen ovella kävi mustalainen joka myi jotain, mutta lähti säikähtäneenä pois nähtyään sinimustaksi palloksi turvonneen naamani, siihen pisti ampiainen. Ääneni katosi, ehkä saan sen takaisin, on vaikea hengittää. Puutarhassa tarvitaan käärmettä. Halajan vapautta, mutta etsiydyn aina niiden ihmisten seuraan jotka haluavat omistaa minut. Aivoni haluavat jälleen tyydytystä. Morrison lavasti kuolemansa, minä elämäni. Mielikuvittelen aivoni räjähtävään orgasmiin ja vajoan tummaan, vapauttavaan Transilvaanian Vladin yöhön.

Aamulla oksentaessai vilkaisen suihkukoppiin, käärmeeni, Iivana Julma makaa elottomana suihkukopin lattialla. Nostan sen ylös, se ei värähdäkään. Iivana Julma on kuollut. Laitan hänet muovipussiin ja päätän haudata kunhan oloni paranee. Kuolema viehätti minuakin näinä aamuina.

Parin päivän päästä tuon paikallisesta lähiöpubista iskemäni tytön asuntoni sekamelskaan. Hän menee vessaan ja hetken päästä kuuluu kaameata kirkumista. Menen vessaan jossa hän seisoo housut kintuissa virtsa valuen pitkin reisiä ja lattialla on muovipussi, josta pilkottaa Iivana Julman hyvin eläväisen näköinen pää. Työnän Iivanan takaisin muovipussiin ja suljen suun tiukasti. "Tuutsä mun kanssa hautaan Iivanaa?" Kysyn paikoilleen jähmettyneeltä tytöltä. "Onkse kuollu?" Hän kysyy väräjävällä äänellä. "Joo, mun pitäisi haudata se." Tyttö tuijottaa lasittunein silmin ensin minua, sitten muovipussia. "Ei kai niitä oo lisää?" Hän kysyy. Pudistin päätäni ja poistun vessasta, laitan hellästi Iivanan sängylle ja otan kaapista ylimääräiset farkkuni, jotka käyn antamassa tytölle. Otan Iivanan käteeni ja menemme tytön kanssa pieneen metsikköön, löydän hyvän paikan Iivanalle ja sen löydettyäni tajuan ettei minulla ole mitään millä kaivaa. Kaivan taskustani metallisen pikkusikariaskin, tyhjennän sen sisällön taskuuni ja alan kaivaa sillä. Pitkään ähkittyäni saan aikaiseksi tarpeeksi syvän montun. Asetan iivanan varovasti sen pohjalle, lausun ensimmäisen mieleeni tulevan ajatuksen "Onko ketään Herran, meidän Jumalamme, vertaista? Hän istuu valtaistuimellaan korkeuksissa, mutta näkee alas maan syvyyksiin. Ei ole taivaassa, ei maassa ketään hänen vertaistaan! Hän nostaa köyhän tomusta, hän kohottaa kurjan loasta ja asettaa hänet ylhäisten joukkoon, kansansa ylimysten vierelle, anna tämän maan tomussa luikerrelleen pienokaisen luikerrella valtakuntaasi." Tamppaan haudan tiiviiksi, ja nousen ylös. "Luikertele Pietarin ohi taivaaseen." Kuiskaan hiljaa itkien. Iivana oli ollut ainoa olento joka koskaan oli ollut minusta riippuvainen ja vain parissa kuukaudessa olin tappanut hänet. Ja unohtanut muovipussissa vessan. "Mä rakastin sitä!" Huudan yötaivaalle. Kävelen tyttöön tukeutuen takaisin asuntooni. Riisuudun alasti, kaivaudui sänkyyni ja nukahdan itkien hämmentyneen tytön syliin. Muita elämä raastaa, minut se raa'istaa.