Nykypäivä II

Tämän piti keskittyä vain vanhoihin tapahtumiin, mutta aloittaessani en tiennyt joutuvani jälleen osastolle.

Tarina on nyt suvantovaiheessa, mutta ällös huoli, kohta tarina saa jälleen potkua. Lapsuudenystäväni JK, jonka irvikuva näissä esiintyy Caedona, joka aikoinaan asensi tähän lukijalaskurin ja on ystävällisesti auttanut muutamissa kohdin, kertoo laittaneensa tämän blogilista.fi:hin (Joka on hyvä palvelu) ja hän kertoi myöskin että tällä on ainakin muutamia säännöllisiä lukijoita. Pahoittelen, teillä on huono maku :)

Olen nyt kotona, tai oikeastaan siskoni omistamassa sijoitusasunnossa jota käytän Suomessa ollessani. Sillä tällä hetkellä haluan olla kotimaassa ja kuulla äidinkieltäni. Ihmiset jotka eivät ole asuneet pitkiä aikoja ulkomailla eivät voi kuvitella kuinka vapauttavaa on kuulla ympärillään äidinkielistä puheensorinaa.

Otan lääkettä jonka pitäisi ajan kuluessa helpottaa ahdistusta ja masennusta, mutta ainakin vielä - neljä viikkoa lääkityksen aloittamisesta - se vain pahentaa oloani, mutta lääkärin mukaan näin kuulukin olla, kestää kuulemma aikansa ennenkuin aivoni signaalit oppivat kulkemaan uusia reittejä. Tämän lisäksi otan Seroquelia joka ei missään vaiheessa ole auttanut millään lailla, ja mieleni tekisi lopettaa koko lääkkeen otto. Itse asiassa en muista milloin olisin näin paljon kaivannut vanhoja hyviä Pameja, kun niitä otti viinan kanssa ne hetkeksi paransivat oloa, hetken tunsi olevansa normaali.

Kumma kyllä oloani helpotti huomattavasti kun luin tuota: Hurmaava itsemurha. Ehkä ei ole oikein tuntea oloaan hyväksi lukiessaan jostakusta jolla vaikuttaisi menevän vielä huonommin ja jolla on ollut vielä inhottavampi lapsuus kuin minulla, mutta tunnen kuitenkin...helpotusta siitä että minulla sentään on sisko ja poikaystävä joihin takertua.

Isäni oli kylmä, alistava, latistava ja Jumalalla päähän lyövä, mutta oli hänessä hyviäkin puolia, pieniä mutta kuitenkin. Esimerkiksi hän ei koskaan nolannut minua kuin kahden kesken tai äitini läsnäollessa, ja hän aina silloin tällöin jopa puolusti minua. En tiedä oliko kyse rakkaudesta vaiko vain halusta pitää kulissit pystyssä. Hänen kuollessaan löysimme leikekirjan johon oli mm. koottu mittava määrä kirjoittamiani artikkeleita ja arvosteluita. Joten huolimatta siitä ettei hän koskaan osoittanut minkäänlaista hellyyttä tai edes kiintymystä, pikemminkin päin vastoin, kyllä hän ainakin jotain tunsi minua kohtaan. Sekin hivenen lohduttaa.

Isät ja pojat... Jos minulla olisi lapsia olisin varmaankin aivan yhtä kylmä kuin oma isänikin. Minun on hankala osoittaa tunteitani kenellekään, kumppanillenikin olen vain kirjoittanut kirjeitä, en osaa halata tai puhua tunteistani edes tässä elämäni ensimmäisessä ja ainoassa todella vakavassa suhteessa.

Äiti...oli äiti, hän eli äitiyttä, äitiys oli hänen elämäntyönsä. Ikävä vain että hän vain näytteli - näyttelee yhä - äitiä, kodinhengetärtä. Suljettujen ovien sisäpuolella hän keskittyi syyllistämiseen, ruumiilliseen kuritukseen, syyllistämiseen, kiristämiseen, ja syyllistämiseen. Koskaan emme saaneet kuulla hyväksyvää sanaa hänen suustaan. Käydessään luonani sairaalassa hän sanoi kaikkien ongelmieni johtuvan homoseksuaalisesta valinnastani.

Minun pitäisi mennä nukkumaan, maanantaina 4- ja 6 -vuotiaat siskonpoikani tulevat kylään ja asunto olisi siivottava sitä ennen.

Kunhan vain nukuttaisi.